Hukatut unelmat, onnen varjot

Syyskuu 2018
"Kesä oli jo lopuillaan, lehdet kellastuneita yöpakkasien jäljiltä. Ulkona tihutti vettä hiljaksiin illan hämärtyessä kohti pimeyttä jo hyvissä ajoin.  Pääsi oli painautuneena kainalooni, samalla kun silittelin selkääsi. Otit tiukemmin kiinni ja suutelit hellästi kaulaani, sormeni upposivat tuuhean tukkasi sisään ja kulkivat taas pitkin silkin sileää ihoasi yhä laajemmalla alueella. Käännyit seljällesi mutta annoin käteni yhä vaellella, myötäillä pitkin kaunista vartaloasi. Suutelin hellästi rintojasi - koskettelin sinua kaikkialta, pidin tiukasti otteessani, ei tarvinnut ajatella ei miettiä mitään vaan antaa viedä. Hengityksesi muuttui äänekkäämmäksi, lihaksesi jännittyivät.. sitten tuli jälleen hiljaisuus.  Hymähdit vain ja saatoin nähdä hymyn kasvoillasi. Suutelin vielä huuliasi, painoin pääni rintaasi vaste ja kuulin vain sydämen sykkeen hiljaksiin rauhoittuvan. Pidit minusta kiinni ja kuiskasit 'miun rakas'.  Syksyn koleudesta ei tietoakaan, lämmin olo valtasi mielemme ja kehomme.  Olin maailman onnellisin, mietin hetken että olenko huono-onnisuuteen tottuneena edes ansainnut tällaista - halusin sinun olevan vähintään yhtä onnellinen".

Heinäkuu 2018
"Vilkaisin kelloa, sehän olikin jo 13. Pian alkaisi viikonloppu, on mukavaa kun perjantai on lyhyt työpäivä. Vielä viimeiset työnrippeet ja siivoilua, ehkä ehdin vielä käydä tupakallakin. Aurinkokin paistoi ja oli mukavan lämmintä istahtaa ulos hetkeksi ennen töistä lähtöä kuten tapana usein oli. Mieli oli kuitenkin hiukan tympeä, alkukesä oli ollut jokseenkin surkea - olin juuri opetellut sulkemaan sydämeni ja kovettamaan pääni tunteettomaksi erinäisten sattumusten vuoksi. En tuntenut mitään, en surua enkä erityisemmin iloakaan. Kuulin vain muiden juttelevan ja nauravan innostuneena alkavasta viikonlopusta. Katseemme kohtasivat ja sain vain sanotuksi onko se tänään sihipäivä? "

Oli varhainen lauantai-aamu. Oli tapahtunut jotain merkillistä, yksinäisyyteen tottuneena vieressäni olikin joku toinen.. mitä tämä tarkoittaa? Miten olen päätynyt tähän työkaverini kanssa, tuon erään jota en erityisemmin edes tuntenut vaikka useampia kuukausia samalla työpaikalla oltukin. Pidin häntä jokseenkin etäisenä mutta kiehtovana, siksikö olin tässä ja nyt?  Olokin oli sensorttinen että on tullut railakas perjantai vietettyä. Sekavien fiilisten saattelemana kykenin kuitenkin kävellen kotiin. Koin jopa hiukan katumusta että olin päätynyt moisiin, mitä ihmettä ei yhtään tapaistani. Mietin vain että no sellaista sattuu, olipahan viikonloppu.

Työviikko alkoi taas, lievä väsymys oli hallitseva vielä maanantaina. Työnteko tuntui jokseenkin haastavalta enkä oikein osannut keskittyä. Tuontuosta huomasin että lomalla oleva työkaverini, tuo jonka seuraan olin päätynyt, pyöri jostain syystä mielessä. Naurahdin vain ja koetin pyyhkiä koko asian mielestä pois, minähän en naisiin enää sekaannu. Vintti oli muutenkin jo saanut tarpeekseen kaikenlaisesta ihmissuhdesopasta joten koetin saada itseäni takaisin jaloilleni, omaksi itsenäiseksi itsekseni.  En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta laittaa hänelle viestiä ja kysyä vaikka kuulumisia, olihan kyse kuitenkin työkaverista ja välillämme oli juuri tapahtunut jotain hämmentävää - tunsin velvollisuudekseni vähintäänkin jutella jotta koko homma voisi unohtua hyvillä mielin ja elämämme työkavereinakin jatkua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Mutta tapahtunut oli ja asia tuntui välillä mielessä pyörivän vaikka kuinka yritin unohtaa, uskaltaisinko kysäistä "saako tulla käymään kylässä?" vaikka en edes tiennyt mitä sanoa tai puhua.. no mukavan jutteluhetken päätteeksi olikin ihan hyvä fiilis. Eihän tuo aiemmin tapahtunut nyt niin vakavaa ja kauheaa ollutkaan ja tuntui että asialle voi vain nauraa puolin ja toisin.  Seuraavana maananta-aamuna törmäsimme taas töissä ja taisi siinä vähän kumpaakin hymyilyttää mutta asiasta ei ihmeemmin puhuttu kuitenkaan. Tunnelma oli kuitenkin nyt tyystin erilainen kuin pari viikkoa aiemmin, huomasin jopa itsenikin hymyilevän pitkästä aikaa muutenkin kuin ns teennäisesti. Päiviä kului ja lopulta huomasin yhä useammin käyväni iltakyläilemässä, vaikka sen piti olla vastoin omia ajatuksia. Eräs työkaverinikin uteliaana kysyi miksi käyn naapurissa kylässä, mutta en osannu asiaa edes kommentoida.  Tai oikeammin viitsinyt kun en oikein itsekään vielä tiennyt mitä tässä on tapahtumassa vai onko mitään.

"Eräänä iltana istahdin ensimmäistä kertaa sohvalle, viereesi. Laskit kätesi jalkani päälle, en tienny mitä tehdä.. sanoako että täytyy lähteä vaiko olla vaan hiljaa?  "

Uskaltauduin lopulta ajattelemaan että voisiko tässä olla jotain mitä kannattaa katsoa eteenpäinkin. Onko tässä mitään hävittävää? Onhan siinä: Sydän. Se kun oli jo muutenkin saanut osumaa aikalailla elämän varrella, sitä pitäisi ehkä suojella - niitä jäljellä olevia rippeitä. Osoittautui kuitenkin että kummallakin oli paljon huonoja kokemuksia ihmissuhteista sun muita samankaltaisia kokemuksia. Oli jollaintapaa helpompi samaistuakin. Nyt edessäni oli kuitenkin vahvaksi kasvanut nainen, osasin odottaa suhteen olevan jossainmäärin haastava toimiakseen. Uskaltaako kumpikin antaa vallan tunteille niiden kolhujen kasvattamien suojamuurien läpi?

Vähitellen tajusin etten enää voi pitää päätäni kivikovana, olit yhä enemmän mielessäni. Tuo tunne, se vain kasvatti voimaansa päivä päivältä ja hetki hetkeltä kun olimme yhdessä. Aina kun näin sinut töissä, sydämeni teki kaksi ylimääräistä lyöntiä. Olin kokemassa jotain mitä en enää uskonut kokevani, rakastumisen! Pelonsekaisin tuntein ajattelin lopulta uskaltautua antautua tuolle tunteelle koska mahdollisuus sille on annettu. Työpäivätkin alkoi sujua huomattavasti rattoisammin pienen jännityksen säestämänä. Ehkä illalla taas nähdään! Juttelimme toisinaan suhteista, luimme horoskooppeja ja totesimme että kalat ja ravut sopivat yhteen. Uskalsin jopa miettiä ja haaveilla pidempää yhteistä tulevaisuutta, tulkoot vastaan mitä hyvänsä - tästä täytyy pitää kiinni, vieressäni oli ehkä elämäni nainen.

"Illalla kännykkä piippasi, merkiksi että viesti tullut. Siinä luki, saat minut itkemään onnesta! Hymyilin, tiesin olevani jollekin jotakin mitä olen aina pitänyt tärkeänä. Vaan tietäisitpä miten onnellinen olen itsekin saadessani vierelleni noin upean ihmisen jota arvostan yhä enemmän.  Sinä iltana kuiskasin korvaasi, olen rakastumassa sinuun".

Nyt elokuussa 2019, kuukausia noiden tarinoiden jälkeen, tämän ja monen muun asian muistaminen saa liki kyyneleet silmiini vaikka kohtuu kovapäinen olenkin. Ne tuntuu jo kaukaisilta, liki yhtä etäisiltä kuin meidän välimme ennenkuin mitään oli tapahtunut. Vuosi on mennyt hyvin nopeasti, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta tuohon vuoteen on mahtunut paljon, onnellisia hetkiä, intohimoa, jännitystä, epävarmuuta, suuria haasteita, iloja ja suruja.  Mitä välillämme on tapahtunut?

Miksi rakkaus on niin haurasta ja katoavaista, senhän pitäisi olla heti elämän jälkeen suurin luonnon tarjoama lahja eläväisille. Usein olen miettinyt mitä rakkaus lopultakin on? Rakastuminen on hetkellistä, rakkaus ei kuole koskaan. Ehkä emme päässeet yhdessä koskaan tuolle rakkauden tasolle tai saaneet siitä riittävästi kiinni mutta sisimmässäni tiedän, tunnen, ainakin toivon että sen mahdollisuus ei ole sammunut eikä tuhkaksi muuttunut.

"Jälleen kuljen yksin pitkin metsäpolkua, kävyt rusahtelee askeleiden alla auringon pilkottaessa puiden lomasta,  kaikki näyttää taas niin erilaiselta. Vaikka et enää vierelläni ole, nuo arvokkaat muistot mitä kanssasi olen saanut kokea, kulkee mukanani aina. Ne saa minut tuntemaan haikeutta mutta myös hymyilemään. Ehkä rakkauden kuuluu joskus sammua jotta se voi jälleen syttyä entistä suurempaan roihuun, tämä onnen varjo saa minut aina jaksamaan huomiseen".


-Toni